Jos pullukka ei mene pyörän luo, ...

...pyörä tulee pullukan luo.

Kuopuksemme syntymän jälkeen aloitin kuntoiluni kuntopyöräillen. Totesin tuolloin, että lapsen päiväuniaika on mitä loistavinta kuntoiluaikaa, mutta että mikään vaunulenkkeilijä en ikinä ole ollut. Niinpä ostin kuntopyörän ja lupasin polkea sillä öhm muistaakseni puoli tuntia joka ikinen päivä. Pidin lupaukseni, ja pian olinkin siinä kunnossa, että siirryin jouheasti juoksureeneihin ulos. Kävelemisestä kun en ikinä ole oppinut tykkäämään.

Niinpä ajattelin uusia tämän. Vanhan kuntopyöräni jouduin myymään jo aikapäiviä sitten, mm. siksi, että tilaa ei kertakaikkiaan ollut moiselle rohjolle. Vahingosta viisastuneena päädyin etsimään sellaista versiota, jonka pitäminen ei kaadu tilahaasteisiinkaan. Sellainen sattuikin sopivasti kohdalle sopivaan hintaan, ja niinpä olohuonettamme koristaa taas pyöräntapainen.

Vokottelin itseäni myös sillä ajatuksella, että no nyt minulla on sitten lupa hyvällä omallatunnolla katsella myös jotain mukavaa sarjaa töllöstä. Viime aikojen hektisyys kun ei oikein ole moiselle sijaa jättänyt. Ja 40-50 min. mittainen jakso on mitä mainioin aikatauluttajakin - sen nyt koko jaksollisen jaksaa hätäseen jopa polkeakin. Loppukesästä sitten tietysti vaatii jonkun Tuntemattoman sotilaan yhtämittaisen katsomisen, että pyöräilystä on hyötyä, mutta mitäpä se sekään haittaa; sittenhän voisi vaikka antaa itselleen luvan lunastaa Netflixinkin, että varmasti riittää katsottavaa.

Niin minä nyt tässä kaiken kansan kuullen juhlallisesti lupaan, että maanantaista alkaen poljen joka viikko vähintään kaksi tuntia. Kahdesta tunnista saa vähentää muut vaativat urheilusuoritukset. Mutta että nyt ei ole yhtä ainutta syytä sille, ettenkö joka viikko liiku vähintään kahta tuntia!


Ps. Olen jo melkein oppinut laittamaan ruokaa! Ja se on hetkittäin jopa ihan mukavaa touhuakin. Ja kyllä, oi kyllä, joka ikinen iltapäivä olemme nautiskelleet perhepäivällisen! Tai siis ainakin päivällisen, muutama kerta on ollut vähän vaihteleva kokoonpanoltaan. Mutta että siinä määrin on jo rutiinia tämä touhu, että jos joku päivä on sillä tavalla, ettemme pääse ihan koko völjy kasaantumaan yhteisen ruoan äärelle, ihan alkaa jo ikävää pukata. Tiijjä vaikka alkasin pikku hiljaa kasvaa aikuiseksi?

Ja nyt alako Vitnessit: Vippiksen testissä PUMP

Mystinen KK-tarra pääsi tänään ensi kertaa tositoimiin, kun sain esitellä sen yliopistoliikunnan superpirteälle pump-ohjaajalle.

Pump (muinaiskreikaksi pumpati) sanana on peräisin antiikin Kreikasta. Luontevimmaksi suomennokseksi sille useammiten annetaan termi hetki ennen kuolemaa. Vaikka käsitteen syntyhistoriasta liikkuu monenlaisia tarinoita, useimmat akateemisesti relevantit lähteet antavat sille suhteellisen yksimielisen selityksen: näiden mukaan pumpati oli alun perin se joistakin sekunneista joihinkin minuutteihin kestävä ajanjakso, jonka gladiaattori tiesi viimeisekseen tässä elämässä tuijottaessaan leijonaa silmiin kuolemankehässä.

Nykysuomessa Pump - Bodylla tai ilman - on siis ryhmäliikuntatunti, joka on, öh, vähän niin kuin airopiggiä levytankopainoilla höystettynä.

Minulla on jonkinmoinen hämärä (Body)Pump-menneisyys, joten aavistuksen tiesin, mitä odottaa. Tunnin alussa ohjaaja kuitenkin yllättäen kysyi, oliko salissa sellaisia, jotka ovat ihan ensimmäisellä Pump-tunnillaan. Hämmennyin ja suoritin päässäni pikaisia laskutoimituksia "Ööööh. Siis BodyPumpissahan olen käynyt. Mutta en pelkässä Pumpissa. Toisaalta hän varmasti vain katsoo minua säälivästi, jos tämänrunkoisena väitän, etten suinkaan ole ensimmäistä kertaa. Ja sitten hän tunnin edetessä ajattelee, että huonostipa osaa, jos on ennenkin ollut tämmöisissä touhuissa. Sitä paitsi viimeisimmästä BodyPump-kerrastanikin on varmasti jo kuutisen vuotta aikaa. Ja en kuitenkaan yliopistoliikunnalla ole koskaan ollut..." Kesken ajatusteni poukkoilun olin kuitenkin jo kaiken varalta nostanut käteni puoliväliin viittauksen merkiksi, johon ohjaaja hymyillen nyökkäsi "No niin minä vähän arvelinkin" -ilme naamallaan. Koko tunnin tämä pirteänreipas ohjaajamme pitikin minusta hyvää huolta ja kovasti kannusti nähdessään pumpatini olevan jo aivan nurkan takana odottelemassa.

Luulen nimittäin, että ohjaaja tosiaan pelkäsi minun heittävän henkeni niille sijoilleen. Minulla oli oikeasti todella mukava ja tehokas treeni, sain riehuttua oman mittapuuni mukaan oikeinkin kiitettävästi ja tunnin jälkeen oli todella tyytyväisen väsynyt olo. Mutta kun on varustettu näinkin luontevan hehkeällä, lähes koko naaman levyisellä, jotakuinkin itsekseen syttyvällä hymyllä (kts. aikaisempien postausten omakuvat), sellainen tietynlainen into ja hyvä olo ei oikein pääse välttämättä välittymään ohjaajalle asti. Jos kokisin säteilevältä näyttämisen olevan minulle luontaista, harrastaisin kilpatanssia. Mutta koska en koe, ja toisaalta mentaliteettinikin hyvin sointuu kasvojeni ilmeeseen ('Tänne mitään nauttimaan ole tultu. Raivon kautta, Virpiseni, raivon kautta!'), koen edelleenkin Pumpin olevan minulle erittäin soveltuvaa reeniä, ja ensi viikolla kuulkaas uudestaan! (Seurakin on tervetullutta, vinkvink, arvon opiskelijakamraatit!)

Kuvatodisteita minulla ei tällä kertaa ole esittää, koska olin niiiiin sairaan nopee, että kamera ei kertakaikkiaan ehtinyt tarkentaa. Eiku hetkinen, eihän mulla ollu kamera ees mukana.

Testitulokset

Kokonaisarvosana: 9+

Kiitimme: Soutuliikkeissä tielle tulevaa vatsamakkaraa; liikerata jäi selvästi pienemmäksi kuin monella, monella muulla kanssaliikkujalla ja oli näin ollen huomattavan kevyt tehdä.

Moitimme: Mustelmia vatsamakkarassa.

Ps. Ei oo näkyny tunnuksia sinne virtuaalipainonhallintaryhmään, vaikka tännään piti käynnistyä. Ne varmaan näki mut pumpissa ja totes, et hän ei kyllä mitään ryhmiä tartte! Kun lukis tarkemmin noi kaikki viestit ni osais toimia oikein... eli itsehän olin jättänyt jotain olennaista tekemättä, jonka vuoksi en sitten saanut sovellusta käyttööni. Ja tuskinpa siellä ketään on viikonloppuna asiaa enää hoitamassa. Joten josko sitten vaikka maanantaina pääsis honmansyrjään kiinni.

Rakas, minusta on tullut pullukka. TAAS!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tajusin, että minusta on taas tullut läski. Pullukka, pallero, muodoton möhkäle. Juu neim it.

Yhtään en tiedä, kuinka se tapahtui. Tai no ehkä vähän saatan tietääkin. Mutta salakavalasti se tuntuu – joka kerta – aika lailla itsekseen tapahtuvan, vähän niin kuin mitään tekemättä.

Muistaakseni kuudennella luokalla kävin ensimmäisen kerran Painonvartijoiden tapaamisissa. Olen siis erittäin tyypillinen jojoilija. Tiivistettynä jojoiluhistoriani voisi ilmaista vaikkapa tähän tapaan: Seiskaluokan loppuun asti olin varsin pyöreä. Sitten kesällä ennen kahdeksannen luokan alkua laihduin oikeasti täysin huomaamattani normaalipainoiseksi. Hoikempaa aikaa silloin kesti ensimmäiseen raskauteen asti, eli kolmisen vuotta. Kaksi poikaa syntyi varsin pienellä ikäerolla, kummassakin raskaudessa kerrytin oikeinkin kunnioitettavat määrät kiloja. Hoitovapaan loputtua pääsin kuitenkin taas ihan mukavaan kuntoon. Taas varmaan sellainen kolmisen vuotta tätä riemua kesti, kun iltatähtemme ilmoitti tulostaan. Taas hyvä määrä kiloja (ja tietysti en kuulu niihin, joilta raskauskilot sulaisivat ihan vain siinä vauvaa katsellessa) raskauden jäljiltä. Pääsin kuitenkin taas normaalipainoon suhteellisen aktiivisen juoksuharrastuksen myötä ihan siinä hoitovapaalla.

Siitä eteenpäin en olekaan ihan varma, että mitä tapahtui. Kun palasin opintojen ja töiden pariin, juoksentelut jäivät vähemmälle. Sitten ne mitä ilmeisemmin loppuivat kokonaan, tiesivät lenkkarini kertoa. Ehdin huomata, kun kutosella alkava paino muuttui seitsemällä alkavaksi. Silloin ajattelin, että no tämä on ihan hyvä näin – vähän yli 70 kg onkin minulle se ominaisin paino. Taisin noteerata myös, kun 75 kg ylittyi. "Nooo, painoindeksin mukaan kyseessä on vain lievä ylipaino. Ehkä tämä on minulle se omin paino." Vaatteisiin vielä mahtui, liikkua jaksoi ihan mukavasti, olokin oli ihan mainio.

Epäilemättä jossain vaiheessa lukemat siirtyivät kahdeksankymmenen paremmalle puolelle. Tai käsittääkseni niin kai on jossain vaiheessa ollut pakko käydä, koska tänä aamuna totesin, että painoa on yli yhdeksänkymmentä kiloa. Tarkalleen ottaen 90,2 kg. Se on kuulkaas aika paljon, kun pituuteni on jo vuosia ollut tuossa 166 cm kieppeillä.

"Merkittävä ylipaino". Hämmentävä termi. Hyvin sitä ihminen itseään huijjaa, kun peilistä katselee aina vain se pikkuisen pyöreä. Sitähän minä, lapsesta asti. Hoikimmillaankin.

Kun on koulukiusatun taustalla siunattu, niin paljon se vaatii, että ääneen tulee toiselle (ja vaikka kolmannellekin, jos joku muukin on tänne asti minun ja sinun lisäksesi jaksanut lukea) kerrottua oma painonsa. Tulin kuitenkin tulokseen, että taitavatpahan tuota ihmiset nähdä ihan ilman tarkkaa lukemaakin, että kyllä rouva on ruoka-aikaan enemmän kotona viihtynyt kuin punttisalilla.

Tämä kaikki kuitenkin siis ihan kaikella rakkaudella, ilman itseinhon häivääkään. Viihdyn kuitenkin muuten itseni kanssa oikein hyvin nykyään, ja monen moni muu asia elämässäni on oikein ihanasti. Niin ehkäpä silläkin alkaa nyt tuntua, että mukava olisi ulkoinen minäni saattaa sopuisampaan sointuun sisäisen kanssa. Lisäksi ajattelin, että kokeilenpa nyt tällaista puolijulkista itseni pakottamista. Eli jos näet minut yliopiston kirjastolla järsimässä pullaa, niin luo suuntaani niiiin paha katse, että alan punnertaa välittömästi.

Mutta se menneisyydestä. Nykyisyydestä sen verran, että analyysini on edennyt niin pitkälle, että epäilisin tämänhetkisen tilanteeni johtuvan pääasiassa kahdesta erillisestä, mutta toisiinsa hyvin kiinteästi kytkeytyvästä tekijästä. Tiedän näiden tulevan monelle yllätyksenä, joten kertaan ne vielä: r a v i n t o ja l i i k u n t a. Jos oikein pitkälle pohdinnoissani menen, niin kuvio voisi olla jotain sensuuntaista, että syön joko 1)liikaa, 2)vääränlaista ravintoa tai 3)liikaa ja vääränlaista ravintoa!

Vitness-blogissa kuuluu varmasti julkaista kuvia, joten tästäpä siis teille ensimmäinen, vähän kuin lähtötason todentajaksikin.



Ihan tuore otos männäviikonlopulta. Olen tässä siis – kuten kuvasta näkyy – mitä hilpeimmän harrastuksen parissa. Se voi myös olla tämänhetkisistä harrastuksistani hyvinkin fyysistä aktiivisuutta eniten vaativa: joutuuhan kissanäyttelyyn mennessään kantamaan tavaraa autolta näyttelypaikalle vaikka kuinka paljon. Lähes koko päivä menee seisoskellessa näyttelyhäkin vieressä ja paljon tulee käveltyä, kun näyttelyhäkiltä täytyy aina kävellä tuomarinpöydän luokse katsomaan, milloin oman kissan arvostelun aika on.

Mitään tarkkoja lupauksia en kuitenkaan tässä vaiheessa aio tehdä. Toki kilojakin on pakko saada pois, mutta – kliseisistä kliseisimmin – tärkeämpänä pidän sitä, että jaksaisin oikeasti liikkua paremmin. Siinä mielessä olen onnekas, että tiedän ja muistan pitäväni liikkumisesta ja liikunnasta. Ja jo tiedän, mitkä ovat minulle mielekkäimmät lajitkin. Enää tarvitsisi saada sellainen moodi päälle, että kalenteriinsa raivaisi tilaa näillekin sessioille.

Kaikeksi onneksi lihasmuistini on hyvä. Lämmöllä ja hyvillä mielin pohkeet ja pakarat muistelevat sitä aikaa, kun olivat puolimaratonkunnossa. Muistavat oikein hyvin, ja kaipaavat sinne aikoihin takaisin. Vatsani muisti onkin sitten paljon huonompi. Jo hyvin pian syömisen jälkeen se alkaa narista, että kun mitään täytettä ei koskaan saa. Huonomuistisuus ylettyy myös käsiin – vasen käsi ei montaakaan minuutta muista, mitä oikea käsi juuri äskettäin työnsi suusta sisään.

Ravinnon suhteen siis myöskin mennään aluksi melkoisella rakettitieteellä: opettelen taas juomaan vettä enemmän, terveellistämään välipalani, jättämään herkut minimiin ja pitämään annoskokoni kohtuullisena.

(Ai kauheeta, ei yhtään sovi mulle tällanen päiväkirjatyyppinen tajunnanvirtavuodatus. Täähän paisuu ko pullataikina. Tai minä. Aaaahhahahaaa.)

Mutta siis sen pidemmittä puheitta: Kiva, jos jaksoit tänne asti vuodatukseni lukea. Vielä mukavempaa on, jos ryhdyt rinnallakulkijaksi, ja käyt silloin tällöin morjenstamassa.

Jos haluat, niin kommentoi toki myös, 1) mikä olisi mielestäsi sopiva päivitystiheys, ja 2) mistä asioista erityisesti haluaisit lukea.