"Karman laina korkoineen, siirretty perintään"

Näin laulaa Apulanta-niminen laulu- ja soitinyhtye eräässä musiikkikappaleessaan. Kuinka oikeassa he pystyivätkään taas kerran olemaan.

Nimittäin maailmankaikkeus ei kerta kaikkiaan osaa päättää, mitä mieltä se on laihdutusyrityksestäni!

Koska ei vaan voi olla sattumaa, että kun tiistaiaamuna ajattelin, että "Hmm, tänä iltana kyllä viimein maistan pakastimeen ostamaani uutuusjäätelöä, ihan rauhassa sitten, kun lapset on menneet unille!" Ja hupsistakeikkaa keskimmäinen lapsukaiseni kaatuu laskettelurinteessä, ja jäätelön syönnin sijaan vietänkin koko illan keskussairaalan päivystyksessä ihaillen poikasen jalan röntgenkuvia ja polven nivelnesteitä.

Tähän kun päälle laitetaan se, että maanantaina minä nohevana tyttönä laitoin kalenteriini merkinnän, että torstaina menen kuntosalille pitkästä aikaa. Että nyt kun se on kirjoissa ja kansissa ja olkapää kunnossa, niin tapahtumaan se tulee! Ja keskiviikkoaamuna sitten totean, että kyllä on kuulkaa niin julmettu lunssa tekemässä tuloansa, että kyllä en ole minä kuntosalille uskaltamassa koko loppuviikolla. Hyvä jos ensi viikollakaan. Että yöllä heräsin monen monta kertaa pistävään kurkkukipuun, joka seurasi jokaisesta nielaisusta.

Niin mitä muuta tämä tällainen voisi muka olla, kuin kohtalon julmaa pilaa? Mutta että kerta kumpikaan ei ole hyvä, ei herkkujen syöminen eikä liikunnan harrastaminen, niin mitä tässä sitten tehdä pitäisi? Opiskellako? Kyllä ei kuulosta reilulta tämä tällainen.


Ps. Viiden viikon saldo yhteensä -2,1 kg. Eli 420 grammaa viikossa. Ei kamalan paljon, mutta paljon enemmän kuin ei laisinkaan.

Pps. Uhmasin kohtaloa, ja söin kuin söinkin jäätelöä (mutta vain ihan pikkiriikkisen, kuten kiltin vitness-plokkaajan kuuluukin) vielä tiistai-iltana päivystyksestä palattuamme. Ingman Creamyn Mokkapala-maku oli kyseessä. Ei ollut edes kovin hyvää. Mutta vielä ei mitään (muuta) uhkaavaa ole tapahtunut tästä huolimatta! Pitäisikö siis ottaa lisää?

Ppps. Muuten olen ollut oikein kiltti ja hyvätapainen ruokailujen suhteen! Liikunnan pariin palajamma/etsiydymmä sitten lunssaystäväisen siirryttyä kiusaamaan muita viattomia.

Vitnessi on mielentila

Oli synkkä ja myrskyinen helmikuun yö, kun viimeksi päätin, että jotain on ihmislapsen itsellensä tehtävä, jos hän haluaa väleissä itsensä kanssa pysytellä.

Tai taisi se kuitenkin aamu olla. Eikä senhetkinen sääntilakaan jäänyt mieleen... Mutta että kalenteristani tajusin, että kokonainen kuukausi on nyt tällä resetillä menty.

No mitäkö olen oppinut ja mitäkö jäi käteen?

Jos kilogrammoissa mitataan, niin paremminkin olisi voinut mennä. Lähtöpaino siis 90,2 kg, nyt neljä viikkoa myöhemmin vaaka näytti 88,7 kg. Eli -1,5 kg kaikkinensa. Viikollensahan siitä ei jää kuin himpun alle 400 g. Mutta että joka tapauksessa miinuksen puolella ollaan. Tai siis plussan. Vai miten sen nyt haluaakaan ajatella.

Toisaalta olen tyytyväinen, että paino ei enempää tippunut. En nimittäin olisi sitä ansainnut, ja olisin jäänyt valheelliseen käsitykseen kaikkivoipaisuudestani. Neljään viikkoon kun on mahtunut pari talvilomapäivää, pari työmatkapäivää ja vielä vähän omain synttärein juhlintaakin. Eli joka viikolle on mahtunut päivästä kahteen sellaista, milloin olen antanut itseni syödä ainakin vähän miten sattuu. Plus että en ole ryhtynyt laskeskelemaan sen paremmin makroja kuin grammojakaan pöperöistä, ja nälkääkään en ole ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Eli sensuuntaisin muutoksin on menty, joita kuvittelisin pystyväni pitämään yllä ihan pidempiäkin aikoja. Liikkuminen on jäänyt vielä marginaali-ilmiöksi, mutta tyvestähän sinne puuhun on kai aina noustava.

Mutta jaksaminen on lisinyt minulla huimasti. Tai sellainen yleinen mielentila. En tiedä, mikä tämän ilmeisen lumevaikutuksen on aiheuttanut, mutta kertakaikkiaan olen saanut aikaiseksi jo vaikka ja mitä! Niin työt, opinnot kuin kotopuolen arkijudanssit ovat tuntuneet rullaavan eteenpäin melkein kuin itsekseen, tietokoneella vietetty hukka-aika on vähentynyt valtaisasti, ja illallakin on tuntuneet tunnit riittävän selvästi paljon aiempaa pidemmälle. Tietysti kevät on tässä edesauttava tekijä taatusti, mutta ihan se ei kuitenkaan taida riittää kaikkea selittämään.

Yksi suuri, koko perhettä koskeva muutos tässä tuli myös ajettua sisään. Nimittäin koko sen ajan, mitä olen äitinä oloa harrastunut, olen uhonnut, että meillä ei päivässä kahta lämmintä ruokaa syödä. Minun lapsuudenkodissani ei sellaista harrastettu, ja näin tasapainoinen ja miellyttävä ihminen on minustakin kasvanut, joten mitäpä sitä hyvää perinnettä suotta muuttamaan. Mutta nyt kun taloudesta löytyy kaksi esiteini-ikäistä sälliä, ja jääkaappi tuntuu mystisesti tyhjentyvän aivan itsekseen, jouduin vakavalle itsetu(t)kistelun paikalle. Niinpä sanoin, että no kokeillaan. Että jos se muun syödyn ruoan määrää vähentää, niin jatketaan toki samalla linjalla.

Ja kyllä nyt on minun tappioni myönnettävä. Että kyllähän se vain vähentää ruokalaskua. Ja lisää kansalaisten tyytyväisyyttä. Ja on kovasti mukava tapa istahtaa porukalla vielä sitten pöydän ääreenkin kuulumisia vaihtamaan.

Mutta nielen häviöni urhoollisesti. Koska tämä on tähän ikään mennessä havaitsemistani puutteistani ainoa, pystynen elämään sen tiedon kanssa.

Nyt jos sinulla muuten on jotain huikeita helpon, nopean, maistuvan ja järkeväravintosisältöisen arkiruoan reseptiä, niin kerropa se minulle! Porkkanasosekeitto havaittiin erittäin toimivaksi evääksi jo kertaalleen, ja nyt on kokeilun alla linssikeitto. Kriteereinä siis sellaisia, että 1) ei peruna-, pasta tai riisipohjaista, 2) maistuvaa myös useampana päivänä uudelleen lämmitettynä ja 3) suhteellisen helppo tehdä, eli että hän ihan hollin viihtyisi itsekseen kattilassa tai uunissa hautumassa.

Mutta niin. Eiköhän tässä ollut taas yhdelle kerralle asiaa tarpeeksi. *Joku ihanan kliseisen ällöpöllöpöö vaaleanpunainen ajatushattarapäätöstoivotus tähän vielä kaikille lopuksi*

3 viikkoa takana, meleko monta enemmän edessä

Heti alkuun pahoitteluni, arvoisa(t) lukijani, tästä hiljaiselosta. Huomasin nimittäin juuri, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt kokonainen viikko! Se nyt on tokikin vielä kohtuullisuuden rajoissa kaikin puolin, mutta heti on otettava itseänsä niskasta kiinni, ettei pidemmäksi enää tauko veny.

Ikävintähän tässä on se, että mitään maatakaatavanmullistavaa kerrottavaa minulla ei ole. Joten ihan vain jos sitten kuulumisia tässä summa summarummeilen.

Eli tiistaina tuli täyteen kokonaiset kolme viikkoa tätä projektia. Saldona on -1,8 kg. Tosin vaa'alle pääsin tiistain sijasta vasta keskiviikkona, joten öh kolme viikkoa ja yksi päivä noin niin kuin tarkalleen ottaen oli tuon lukeman päiväys. Olen tuohon enemmän kuin tyytyväinen. Tähän kolmeen viikkoon kun on mahtunut pari talvilomapäivää, ja nyt sitten sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan kestänyt työreissu, jonka aikana mätin ravintolaruokaa sydämeni (ja ennen kaikkea vatsani) kyllyydestä.

Tosin minun kohdallani jonkinnäköisenä taikasanana on edelleenkin hiilihydraatit. Tai siis ne sellaiset tyhjät ja turhat... että ravintoloidessakin kun ne vain maltan jättää mahdollisimman vähälle, niin ei lukemat ihan hurjiksi taida päästäkään. Ja toisaalta työreissuillessa ei paljoa ehdi välipaloja ja muita napsimaan. Mutta olen kyllä varautunut jo siihen, että ensi tiistain lukeman pienentymä on huomattavasti paljon maltillisempi.

Siinä olen pääni pitänyt, että kitudieettaamaan en ryhdy. Että ihan olen syönyt ja kylläisenä pysymiseen keskittynyt! 

Liikkumisen kanssa ei ole ihan hirvittävän vahvasti vielä alkanut. Nyt alkaa vihdoin ja viimein tuo olkapää olla siinä kunnossa, että uskaltaa taas suunnitellakin jotain. Loppuviikon aikana on itsensä johonkin aktiviteettiin kyllä kannustettava! Työni toki on siinä mielessä ihan jo kohtuullista aktiivisuustasoa vaativaa; käytännössä olen jalkojeni päällä koko työpäivän ajan ja kävelen eessuntaas. Pitäisikin joskus ottaa askelmittari mukaan ja katsoa, että pitkäksikö matka kasvaa päivän aikana. Töitähän teen vain päivän tai kaksi viikossa, joten se ei ihan koko viikon liikuntaa vielä oikein kattamaan pääse sekään.

Tähän turhanpäiväisenlattean selosteeni loppuun vähän virtuaalipainonhallintakuulumisia: On kyllä minun kohdallani ollut erittäin toimiva setti! Varsinainen vertaistuen puoli on jäänyt todella vähäiseksi ja tyystin sivuseikaksi, mutta tuo jokaisen suupalan kuvaaminen ja ylöslaittaminen toimii itselläni oikeinkin hyvänä ohjastajana. Eli kun mitään ei ilkiä jättää kuvaamatta, ja pieniä/turhia/epäterveellisyyksiä ei halua kuvata, niin sama on sitten jättää syömättäkin ;) Totesin, että sen verran hyvin ravitsemuksen perusteet tiedän, että grammantarkka keittiövaa'an kanssa puljaaminen ja makrojen laskeminen tulee ajankohtaiseksi vasta sitten, kun päästään lähemmäs Bikini fitness -kuntoa :-P Eli ei koskaan. Ja kun tällaisella varsin pienehköllä ryhtiliikkeellä ollaan tällaisissa tuloksissa kiinni, en näe tarpeelliseksi sen hifimpään suuntaan lähteä toimintaa viemäänkään.

Notta näillä jatketaan. Koitahan jaksaa pysyä kelkassani mukana, vaikka välillä olikin tällaisen latteamman selosteen vuoro. Lupaan yrittää ensi kerralla olla taas iskevämpi!

Vippis testaa extreme-lajeja: Maratonjonottaminen

Kahden ensimmäisen viikon saldoksi jäi yhteensä -0,9 kg. Tyytyväinen olen lukemaan, viisaammathan sanovat, että n. puoli kiloa viikossa olisi se sellainen määrä, minkä voisi saada pysymäänkin poissa. Ja yhtäältä tuohonkin aikaan mahtui pari-kolme rötvempää päivää loman merkeissä, joten näillä edetään!

Edelleenkin kipeä niska-hartia-olkapääseutu on pakoittanut minut pysymään pois useimmilta ryhmäliikuntatunneilta. Vaihtoehtoisia lajeja miettiessäni minulle tarjoutui mielenkiintoinen mahdollisuus päästä kokeilemaan erästä hiukan vähän vähemmän tunnettua liikuntamuotoa: maratonjonottamista!

Sparraamisen aloitin kyllä jo hyvissä ajoin, mutta henkinen valmentautuminen hioitui huippuunsa edellisiltana. Ajatuksenjuoksuni (joka on fyysistä juoksuani huomattavasti paljon vetreämpää) eteni jotenkin tämänsuuntaista rataa: "No kyllähän sinä nyt yhden niistä kolmestakymmenestä (varsin suurella alennuksella myytävästä avajaistarjous-)Mäkistä saat itsellesi jonotettua! --> Kolmekymmentä Omenaa ei ole kyllä kovinkaan paljon tämänkokoisessa kaupungissa. --> Liike aukeaa kymmeneltä. --> Itse menisin paikalle varmaankin kahdeksan seutuun ihan vaan varalta. --> Jos menisi paikalle viimeistään puoli kahdeksalta, niin kone olisi taattu."

Edellispäivän ja -illan tankkaus sujui hyvin, ja tunsin olevani hyvässä kunnossa seuraavan päivän koitosta ajatellen. Pakkailin vielä tärkeimmät varusteet jo illalla hyvissä ajoin valmiiksi, että aamun startti sujuisi jouheasti.

No, koska yksi erittäin suurena elämänohjeenani toistuva voimalause on "Koskaan ei voi tietää", ja koska olen aavistuksen stressiintaipuvainen kaikkeenvarautuja, löysin itseni liikkeen pihasta kello 6.00.

Itsellenikään ei nyt ihan hirveän suurena yllätyksenä tullut, että olin taatusti aivan ensimmäinen. Ja yhden naisen jonona vietinkin sitten seuraavat puolitoista tuntia.

Tämä sopi itsenäisestä puurtamisesta nauttivalle luonnolleni mitä mainioimmin. Sain kyllä satunnaisia kannustuksia pihan siistimisiä tekeviltä talonmiehiltä, mutta juuri nämä alun pitkät tunnit sain keskittyä ihan omaan hengitysrytmiin ja hyvän ajan tavoitteluun.

                           

Erityiskiitokset kuitenkin virtuaalitukiryhmälleni, jotka lämpimistä kodeistaan heräiltyään minua pikaviestimin tsemppasivat ahkeraan!

Suunnittelemani neulomiset, lukemiset ja mahdolliset tietokonetyöskentelyt estyivät vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi. Alkutaipaleellani ehdin nähdä niin vettä, räntää kuin luntakin. Tässä vaiheessa taputtelin itseäni olkapäälle siitä, että olin tullut hankkineeksi vedenkestävän matkapuhelin, jota pystyi huoletta näpräämään kosteista olosuhteista huolimatta. Myös sen käsinetila oli mitä loistavin toiminto tässä vaiheessa, eli näpyttely sujui vaikeuksitta sormikkaat kädessä.

Aamun kahvi- ja rahkatankkauksen jälkeen tein vielä pari lämmittelykierrosta, koska jonotuspaikkani ei ollut uhattuna.

Eli aivan kuvan oikeaa laitaa, portaita ylös ja rakennuksen viertä aina rakennuksen päähän saakka, ja sitten kuvan vasemmassa laidassa näkyvää jalkäytävää pitkin takaisin.

Täytyy kyllä myöntää, että kun näköpiiriin viimein ilmestyi muita alan harrastajia - onneksi tässäkin lajissa on mahdollista suorittaa puolimaratoneja ja rantaraitin kierroksia - olin onnellinen. Sain muilta jonottajilta myös paljon kannustuksia ja tsemppauksia.

Maalissa voiton tunne kuitenkin voimistui entisestään; niin toiset jonottajat kuin myymälän henkilökuntakin antoivat tunnustusta erittäin hyvässä hengessä ja olin (henkisen) kultamitalin suvereeni voittaja.

Tämän neljän tunnin rupeaman jälkeen kotiinpäin kävellessäni endorfiinia erittyi kyllä sellaisin rykäyksin, että yhtään ei ehtinyt harmitella edes edellisyön lyhyitä unia. Pohdiskelin kuitenkin, että tällaisellekaan maratonille ei vielä minun kunnollani kannata kovin montaa kertaa vuodessa lähteä. Mutta hyvänä senhetkisen kunnon mittarina se toimii todella loistavasti, ja antaa kyllä uutta tsemppiä tuleviin harjoitteluihin.

Mikäli tällainen maratonmuotoinen, yksilökeskeinen jonottaminen ei omalta lajilta tunnu, niin onneksi Suomessakin tarjoutuu ihan säännöllisin väliajoin mahdollisuuksia niin todellisiin ryhmäliikunta- kuin pikamatkajonottamisiinkin. Lehdet onneksi uutisoivat tapahtumista hyvinkin kattavasti, joten ei kun vain innolla mukaan. Tästä vielä innostusta nostattamaan pari linkkiä uutisiin viime vuoden isoimmista tapahtumista: Rovaniemellä Tokmannin ämpäreitä jonotti yli 400 ihmistä, Vantaalla jonotettiin yötä myöten yli kilometrin jonossa urheiluliikkeen avajaisiin ja Jämsässä nuoret jonottivat ilmaista kahvia R-kioskilta jo aamuyöllä.

Lomalla viimeinkin... mutta vitnessisti!

Pari päivää olen tässä lomaillut talvilomalaisten seurana. Nyt on viimein tainnut löytyä se herkkä tasapaino; tuntuu, että täysipainoisesti olen levännyt ja lomaillut, mutta en kuitenkaan ole antanut mennä ihan överiksi. Jaankin nyt ilolla teille kaikille muutaman vinkin siitä, kuinka voit lomailla täysillä stressistä ja kiireestä, mutta kuitenkin vitnessisti!

Kaiken perustanahan on tietysti ruokailu. Ensimmäisenä lomapäivänä ehdinkin käydä yliopistolla syömässä. Sen päivän lounaani olikin oikeastaan niin terveellistä, ettei sitä lomaruoaksi edes voi kunnolla laskea.



Eli falafel-pihviä, sitrushedelmää ja salaattia tsatsiki-kastikkeella, lisukkeena hiukan täysjyväsämpylää ja kevyesti öljyttyä yrttistä lohkoperunaa.

Suurin pelkoni kohdistui itse laskettelukeskukseen; noinkohan sieltä mitään etäisestikään soveltuvaa löytyisi. Ilo olikin huomata, että myös rinneravintolat ovat heränneet vitness-puumiin, ja tarjolla on vaikka ja mitä ravitsevaa.

Tämänpäiväinen lounaani sisälsi siis runsaan salaatin lisäksi naudan jauhelihapihviä ja ananasrenkaan, lisänä loman kunniaksi pikkuisen vehnäleipää, kun täysjyvää ei ollut saatavilla tällä kertaa. Lisänä oli taas - tosin hiukan runsaammassa kasvisrasvassa pyöriteltyä - perunaista kasvislisuketta, mausteena ripaus sormisuolaa. Juomana light-kokis!

Hyvillä mielin otin hiukan tavanomaista enemmän hiilihydraattia, koska hiihtoloman henkeen sopivasti en tietenkään pelkästään levännyt laakereillani!

Ensimmäisenä päivänä kävin kylpylässä. Kylpylässä oli onneksi ihan kuntouintiallas, jossa kävin varsin rivakkaan tahtiin kiskaisemassa vesijuoksua. Laskuissa menin jo sekaisin, mutta varmaankin sellainen kolmekymmentä tai neljäkymmentä altaanmittaa ehdin päästä päähän käydä juoksemassa.

Sitten menimmekin hotellihuoneeseen ansaitulle levolle. Kävin läheisestä ravitsemusliikkeestä hakemassa illallista, ja heillä olikin aivan huikeat kasvisvaihtoehdot listallaan.



Otin siis tomaattista herkkusieni-feta-muhennosta. Vehnäleipää taas lisukkeena - tämä oli ehkä jo hiukan liikaa, mutta kahden päivän rinneurheilu tasoittanee mukavasti.



Kahtena päivänä kävin laskemassa ihan laskettelusuksilla. Vanha ei kuitenkaan rajattomasti (=yli viittä mäkeä) jaksa, joten osan aikaa kulutin rinnekahvilan puolella venyttelyjä ja lihaskuntoliikkeitä tehden.

Lasketellessani yritin ottaa kiinni noita ehkä n.2-3-vuotiata naperoita. Olisin nimittäin halunnut kysyä heiltä, mistä ihmeestä he ovat ostaneet noin hyviä lasketteluvälineitä. Omissani oli mitä ilmeisemmin vialla ihan useampikin asia, koska en todellakaan tavoittanut noita minua jotakuinkin puolet pienempiä, hätäseen kävelytaitoisia sankareita, jotka liikkuivat suksillaan sujuvammin kuin minä autolla.

Rinteessä (ja lomalla muutenkin) oli kyllä oikein mukavaa, ja kovasti laskettelustakin tykkäsin. En kuitenkaan voinut olla pohtimatta sitä, että laskettelu olisi varmasti paljon helpompaa, jos rinne ei viettäisi niin kamalasti alaspäin. Eikä siinä olisi niin paljon lunta. Ja sitä tehtäisiin monojen ja suksien sijasta vain kengät jalassa.