Edelleenkin kipeä niska-hartia-olkapääseutu on pakoittanut minut pysymään pois useimmilta ryhmäliikuntatunneilta. Vaihtoehtoisia lajeja miettiessäni minulle tarjoutui mielenkiintoinen mahdollisuus päästä kokeilemaan erästä hiukan vähän vähemmän tunnettua liikuntamuotoa: maratonjonottamista!
Sparraamisen aloitin kyllä jo hyvissä ajoin, mutta henkinen valmentautuminen hioitui huippuunsa edellisiltana. Ajatuksenjuoksuni (joka on fyysistä juoksuani huomattavasti paljon vetreämpää) eteni jotenkin tämänsuuntaista rataa: "No kyllähän sinä nyt yhden niistä kolmestakymmenestä (varsin suurella alennuksella myytävästä avajaistarjous-)Mäkistä saat itsellesi jonotettua! --> Kolmekymmentä Omenaa ei ole kyllä kovinkaan paljon tämänkokoisessa kaupungissa. --> Liike aukeaa kymmeneltä. --> Itse menisin paikalle varmaankin kahdeksan seutuun ihan vaan varalta. --> Jos menisi paikalle viimeistään puoli kahdeksalta, niin kone olisi taattu."
Edellispäivän ja -illan tankkaus sujui hyvin, ja tunsin olevani hyvässä kunnossa seuraavan päivän koitosta ajatellen. Pakkailin vielä tärkeimmät varusteet jo illalla hyvissä ajoin valmiiksi, että aamun startti sujuisi jouheasti.
No, koska yksi erittäin suurena elämänohjeenani toistuva voimalause on "Koskaan ei voi tietää", ja koska olen aavistuksen stressiintaipuvainen kaikkeenvarautuja, löysin itseni liikkeen pihasta kello 6.00.
Itsellenikään ei nyt ihan hirveän suurena yllätyksenä tullut, että olin taatusti aivan ensimmäinen. Ja yhden naisen jonona vietinkin sitten seuraavat puolitoista tuntia.
Tämä sopi itsenäisestä puurtamisesta nauttivalle luonnolleni mitä mainioimmin. Sain kyllä satunnaisia kannustuksia pihan siistimisiä tekeviltä talonmiehiltä, mutta juuri nämä alun pitkät tunnit sain keskittyä ihan omaan hengitysrytmiin ja hyvän ajan tavoitteluun.
Erityiskiitokset kuitenkin virtuaalitukiryhmälleni, jotka lämpimistä kodeistaan heräiltyään minua pikaviestimin tsemppasivat ahkeraan!
Suunnittelemani neulomiset, lukemiset ja mahdolliset tietokonetyöskentelyt estyivät vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi. Alkutaipaleellani ehdin nähdä niin vettä, räntää kuin luntakin. Tässä vaiheessa taputtelin itseäni olkapäälle siitä, että olin tullut hankkineeksi vedenkestävän matkapuhelin, jota pystyi huoletta näpräämään kosteista olosuhteista huolimatta. Myös sen käsinetila oli mitä loistavin toiminto tässä vaiheessa, eli näpyttely sujui vaikeuksitta sormikkaat kädessä.
Aamun kahvi- ja rahkatankkauksen jälkeen tein vielä pari lämmittelykierrosta, koska jonotuspaikkani ei ollut uhattuna.
Eli aivan kuvan oikeaa laitaa, portaita ylös ja rakennuksen viertä aina rakennuksen päähän saakka, ja sitten kuvan vasemmassa laidassa näkyvää jalkäytävää pitkin takaisin.
Täytyy kyllä myöntää, että kun näköpiiriin viimein ilmestyi muita alan harrastajia - onneksi tässäkin lajissa on mahdollista suorittaa puolimaratoneja ja rantaraitin kierroksia - olin onnellinen. Sain muilta jonottajilta myös paljon kannustuksia ja tsemppauksia.
Maalissa voiton tunne kuitenkin voimistui entisestään; niin toiset jonottajat kuin myymälän henkilökuntakin antoivat tunnustusta erittäin hyvässä hengessä ja olin (henkisen) kultamitalin suvereeni voittaja.
Mikäli tällainen maratonmuotoinen, yksilökeskeinen jonottaminen ei omalta lajilta tunnu, niin onneksi Suomessakin tarjoutuu ihan säännöllisin väliajoin mahdollisuuksia niin todellisiin ryhmäliikunta- kuin pikamatkajonottamisiinkin. Lehdet onneksi uutisoivat tapahtumista hyvinkin kattavasti, joten ei kun vain innolla mukaan. Tästä vielä innostusta nostattamaan pari linkkiä uutisiin viime vuoden isoimmista tapahtumista: Rovaniemellä Tokmannin ämpäreitä jonotti yli 400 ihmistä, Vantaalla jonotettiin yötä myöten yli kilometrin jonossa urheiluliikkeen avajaisiin ja Jämsässä nuoret jonottivat ilmaista kahvia R-kioskilta jo aamuyöllä.
