Rakas, minusta on tullut pullukka. TAAS!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tajusin, että minusta on taas tullut läski. Pullukka, pallero, muodoton möhkäle. Juu neim it.

Yhtään en tiedä, kuinka se tapahtui. Tai no ehkä vähän saatan tietääkin. Mutta salakavalasti se tuntuu – joka kerta – aika lailla itsekseen tapahtuvan, vähän niin kuin mitään tekemättä.

Muistaakseni kuudennella luokalla kävin ensimmäisen kerran Painonvartijoiden tapaamisissa. Olen siis erittäin tyypillinen jojoilija. Tiivistettynä jojoiluhistoriani voisi ilmaista vaikkapa tähän tapaan: Seiskaluokan loppuun asti olin varsin pyöreä. Sitten kesällä ennen kahdeksannen luokan alkua laihduin oikeasti täysin huomaamattani normaalipainoiseksi. Hoikempaa aikaa silloin kesti ensimmäiseen raskauteen asti, eli kolmisen vuotta. Kaksi poikaa syntyi varsin pienellä ikäerolla, kummassakin raskaudessa kerrytin oikeinkin kunnioitettavat määrät kiloja. Hoitovapaan loputtua pääsin kuitenkin taas ihan mukavaan kuntoon. Taas varmaan sellainen kolmisen vuotta tätä riemua kesti, kun iltatähtemme ilmoitti tulostaan. Taas hyvä määrä kiloja (ja tietysti en kuulu niihin, joilta raskauskilot sulaisivat ihan vain siinä vauvaa katsellessa) raskauden jäljiltä. Pääsin kuitenkin taas normaalipainoon suhteellisen aktiivisen juoksuharrastuksen myötä ihan siinä hoitovapaalla.

Siitä eteenpäin en olekaan ihan varma, että mitä tapahtui. Kun palasin opintojen ja töiden pariin, juoksentelut jäivät vähemmälle. Sitten ne mitä ilmeisemmin loppuivat kokonaan, tiesivät lenkkarini kertoa. Ehdin huomata, kun kutosella alkava paino muuttui seitsemällä alkavaksi. Silloin ajattelin, että no tämä on ihan hyvä näin – vähän yli 70 kg onkin minulle se ominaisin paino. Taisin noteerata myös, kun 75 kg ylittyi. "Nooo, painoindeksin mukaan kyseessä on vain lievä ylipaino. Ehkä tämä on minulle se omin paino." Vaatteisiin vielä mahtui, liikkua jaksoi ihan mukavasti, olokin oli ihan mainio.

Epäilemättä jossain vaiheessa lukemat siirtyivät kahdeksankymmenen paremmalle puolelle. Tai käsittääkseni niin kai on jossain vaiheessa ollut pakko käydä, koska tänä aamuna totesin, että painoa on yli yhdeksänkymmentä kiloa. Tarkalleen ottaen 90,2 kg. Se on kuulkaas aika paljon, kun pituuteni on jo vuosia ollut tuossa 166 cm kieppeillä.

"Merkittävä ylipaino". Hämmentävä termi. Hyvin sitä ihminen itseään huijjaa, kun peilistä katselee aina vain se pikkuisen pyöreä. Sitähän minä, lapsesta asti. Hoikimmillaankin.

Kun on koulukiusatun taustalla siunattu, niin paljon se vaatii, että ääneen tulee toiselle (ja vaikka kolmannellekin, jos joku muukin on tänne asti minun ja sinun lisäksesi jaksanut lukea) kerrottua oma painonsa. Tulin kuitenkin tulokseen, että taitavatpahan tuota ihmiset nähdä ihan ilman tarkkaa lukemaakin, että kyllä rouva on ruoka-aikaan enemmän kotona viihtynyt kuin punttisalilla.

Tämä kaikki kuitenkin siis ihan kaikella rakkaudella, ilman itseinhon häivääkään. Viihdyn kuitenkin muuten itseni kanssa oikein hyvin nykyään, ja monen moni muu asia elämässäni on oikein ihanasti. Niin ehkäpä silläkin alkaa nyt tuntua, että mukava olisi ulkoinen minäni saattaa sopuisampaan sointuun sisäisen kanssa. Lisäksi ajattelin, että kokeilenpa nyt tällaista puolijulkista itseni pakottamista. Eli jos näet minut yliopiston kirjastolla järsimässä pullaa, niin luo suuntaani niiiin paha katse, että alan punnertaa välittömästi.

Mutta se menneisyydestä. Nykyisyydestä sen verran, että analyysini on edennyt niin pitkälle, että epäilisin tämänhetkisen tilanteeni johtuvan pääasiassa kahdesta erillisestä, mutta toisiinsa hyvin kiinteästi kytkeytyvästä tekijästä. Tiedän näiden tulevan monelle yllätyksenä, joten kertaan ne vielä: r a v i n t o ja l i i k u n t a. Jos oikein pitkälle pohdinnoissani menen, niin kuvio voisi olla jotain sensuuntaista, että syön joko 1)liikaa, 2)vääränlaista ravintoa tai 3)liikaa ja vääränlaista ravintoa!

Vitness-blogissa kuuluu varmasti julkaista kuvia, joten tästäpä siis teille ensimmäinen, vähän kuin lähtötason todentajaksikin.



Ihan tuore otos männäviikonlopulta. Olen tässä siis – kuten kuvasta näkyy – mitä hilpeimmän harrastuksen parissa. Se voi myös olla tämänhetkisistä harrastuksistani hyvinkin fyysistä aktiivisuutta eniten vaativa: joutuuhan kissanäyttelyyn mennessään kantamaan tavaraa autolta näyttelypaikalle vaikka kuinka paljon. Lähes koko päivä menee seisoskellessa näyttelyhäkin vieressä ja paljon tulee käveltyä, kun näyttelyhäkiltä täytyy aina kävellä tuomarinpöydän luokse katsomaan, milloin oman kissan arvostelun aika on.

Mitään tarkkoja lupauksia en kuitenkaan tässä vaiheessa aio tehdä. Toki kilojakin on pakko saada pois, mutta – kliseisistä kliseisimmin – tärkeämpänä pidän sitä, että jaksaisin oikeasti liikkua paremmin. Siinä mielessä olen onnekas, että tiedän ja muistan pitäväni liikkumisesta ja liikunnasta. Ja jo tiedän, mitkä ovat minulle mielekkäimmät lajitkin. Enää tarvitsisi saada sellainen moodi päälle, että kalenteriinsa raivaisi tilaa näillekin sessioille.

Kaikeksi onneksi lihasmuistini on hyvä. Lämmöllä ja hyvillä mielin pohkeet ja pakarat muistelevat sitä aikaa, kun olivat puolimaratonkunnossa. Muistavat oikein hyvin, ja kaipaavat sinne aikoihin takaisin. Vatsani muisti onkin sitten paljon huonompi. Jo hyvin pian syömisen jälkeen se alkaa narista, että kun mitään täytettä ei koskaan saa. Huonomuistisuus ylettyy myös käsiin – vasen käsi ei montaakaan minuutta muista, mitä oikea käsi juuri äskettäin työnsi suusta sisään.

Ravinnon suhteen siis myöskin mennään aluksi melkoisella rakettitieteellä: opettelen taas juomaan vettä enemmän, terveellistämään välipalani, jättämään herkut minimiin ja pitämään annoskokoni kohtuullisena.

(Ai kauheeta, ei yhtään sovi mulle tällanen päiväkirjatyyppinen tajunnanvirtavuodatus. Täähän paisuu ko pullataikina. Tai minä. Aaaahhahahaaa.)

Mutta siis sen pidemmittä puheitta: Kiva, jos jaksoit tänne asti vuodatukseni lukea. Vielä mukavempaa on, jos ryhdyt rinnallakulkijaksi, ja käyt silloin tällöin morjenstamassa.

Jos haluat, niin kommentoi toki myös, 1) mikä olisi mielestäsi sopiva päivitystiheys, ja 2) mistä asioista erityisesti haluaisit lukea.