Ympäri käydään, pyörryttää alkaa

En halua valittaa, mutta HALUAN KYLLÄ TODELLAKIN VALITTAA.

Mutta koska olen päättänyt suhtautua elämään positiivisen aurinkoisesti, ja tiedän, että asioilla on aina useampi puoli, otan nyt heti välittömästi käyttöön niin monen tahon suositteleman palautteenannon kultaisimman muodon eli hampurilaismallin. Mutta älkää huolestuko, tämä hampurilainen on tietysti teemaan sopivasti sämpylä kokojyväviljasta omin pikku kätösin leivottu ja pihvin virkaa toimittakoon lähes rasvaton broilerin ohutleike.

Ilon kautta, Vippis, ilon kautta: Ensimmäinen viikko on siis takana. Vointi ja olo on oikein mainio. Hirvittävä nälkäkään ei ole ollut, ja tuntuu, että mukavasti on alkanut sisäistyä ruokavaliorukkaukset. Ekan viikon saldoksi tuli -0,7 kg. Eli kaikin puolin oikein kelpo viikkopudotus. Kovasti virkistyneeksi ja virkeäksi olen oloni tuntenut, ja en ole sortunut hurjiin hätävararatkaisuihin, vaan olen ehtinyt aina miettiä ennen syömistä, että onko tämä järkevää, tarpeellista ja edes jokseenkin terveellistä. Tästä joudun vetämään johtopäätöksen, että tällainen hyvähiilihydraattinen elämänkatsomus sopii minulle edelleenkin mitä mainioimmin. Liioilla hiilareilla väsytän itseni ja nälkäkiukku ehtii tulla tutuksi turhan usein.

Enkö ollutkin ihanan positiivinen. Mutta nyt päästään kuulkaa pihveihin käsiksi.

Löysin nimittäin vanhan päiväkirjantapaisen koneeni tiedostojen kätköistä. Enkä edes vanhan, vaan siis vajaan kahden vuoden takaisen. Tästäpä teille suora kopi-paste:

su 17.3.2013 Kolmekymppisiin aikaa 364 päivää. Paino aamulla 77,8 kg – 10 päivää sitten, to 7.3., oli 78,8 kg.  Kandi on alkutekijöissään, mutta oikeasti kuitenkin aloitettu. Luin Kukka Laakson ja Varpu Tavin kirjan ”Maanantaisoturit”, ja luulen löytäneeni itseni ja paikallistaneeni ongelmani. Panostan siis ajankäytön tehostamiseen, terveelliseen ruokavalioon, säännölliseen liikuntaan ja lepoon ja rauhoittumiseen. Kiitos ja anteeksi. 

Paljonpa olen kahdessa vuodessa oppinut. Kovasti auttoi ongelman paikallistaminen tuolloinkin. Tämä nyt kuulkaa tuntuu vähän siltä kuin hakkaisi päätänsä tiiliseinään, toteasi otsaan sattuvan ja ryhtyisi sitten asiaa korjatakseen paukuttamaan takaraivoa keittiön kaapin nurkkaan.

Ja yli 10 kiloa. Mistä ihmeestä minä tällä välillä löysin yli 10 kiloa? Ilmeisesti etsiminen kahviloista, pizzerioista ja jäätelökylmäkaapeista ei mennyt hukkan. Yhy yhy. Yhy yhy. Säälikää minua nyt edes pikkuisen. Ei kun ei sittenkään. Haukkukaa tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi. No äläkää viittikö sitäkään, ossaan sen kyllä itse oikein hyvin.

Mutta sitten zeninä takaisin sämpylään: Eilen koin monta hyvää hetkeä tutkimukseni parissa ja ihan useiden minuuttien ajan luulin, että kyllä tästä vielä gradu tulee.

Tämän parempaan ei nyt pysty.

Siis näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Otsa rintaan ja kohti uusia kaapinovia.

Urheilija ei tervettä päivää nää

Niin kuin vanha viisaus kertoo, ei urheilija tervettä päivää näe. Eikä siis näin ollen tietysti myöskään vitness-plokkaajat. Tässä tapauksessa kuitenkin paino sanalla plokkaajat.

Alkaa muuten olla raskasta olla näin kuuluisa plokkari, kun lenkkikaveri-, liikuntaseura- ja muita yhteistyötarjouksia satelee sellaista kyytiä, että millään ei enää ehdi kaikkiin edes vastata! Olen todella innoissani, että saan olla niin monelle innostajana ja tsempparina. Ja ennen kaikkea kontrastina; jos joskus meinaat tuntea itsesi laiskaksi tai taitamattomaksi liikkujaksi, niin heti kun pyydät minut kanssasi lenkille tai jumppaan, omat taitosi nousevat asteikossa taatusti monta pykälää kerrallaan!

Tällä kertaa olin vastavalon tehtävässä sauvakävelylenkillä. Heti ensimmäisen kilometrin aikana tunnustelin, että ottaapa se olkapäihin mukavasti tuo sauvailu. En kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan tuntemuksiani sen tarkemmin, vaan ajattelin, että no eihän se sellainen mitään liikuntaa ole, mikä ei missään tunnukaan.

Lenkkihän menikin ihan mukavasti, mutta sitten suihkussa ollessani oikea käsi ylös hiustenpesuun taivutettuna vihlaisi sillä tavalla, että en uskaltanut päätäni kääntää. Jostain epäkkään seutuvilta vetäisi niin lahjakkaasti kramppiin, että pienoinenkin pään kääntely tai käden laittaminen väärään asentoon vihlaisi siinä määrin, että hyvin lähellä oli se hetki, että opin kiroilemaan. Ilmeisesti jatkumo näyttöpääteperunasta pumpin kautta sauvakävelijäksi oli nyt toteutettu hiukan liian vauhdilla, eikä kehoni millään pystynyt pysymään mukana näin valtaisassa muutoksessa. Mitäpä siitä häntä syyttämään...

Nyt siis pelailen täällä särkylääkkeen, kaurapussin ja pakastevihannesten kanssa. Suunnittelen tässä uimahalliin menoa (autolla ajaen, ei sauvakävellen), niin jos vaikka saisi rentoutettua tuota vihulaista.

Niin ja ensitunnelmia virtuaalimaailmasta: Sain kuin sainkin sovelluksen toimimaan. Tämä viikonloppu on ollut vähän niin kuin koekäyttöä, ja maanantaina aloitellaan oikein toden teolla. Mutta huomaan, että tarkemmin sitä vaan tulee syömisiään mietittyä, kun kaikki täytyy raportoida tarkkaan. MealLogger-sovellus itsessään on helppo ja miellyttävä käyttää, ja kun meillä on siellä oma ryhmä, jossa näkyy reaaliaikaisena kaikkien ryhmäläisten syömiset ja liikunnat hiukan fb-henkisenä uutisvirtana, niin tulee sellainen... kovasti yhteisöllinen ja vertaistuellinen olo heti!

Mut hei ens viikolla vesijuoksee, kuka lähtee messiin?

Ja nyt alako Vitnessit: Vippiksen testissä PUMP

Mystinen KK-tarra pääsi tänään ensi kertaa tositoimiin, kun sain esitellä sen yliopistoliikunnan superpirteälle pump-ohjaajalle.

Pump (muinaiskreikaksi pumpati) sanana on peräisin antiikin Kreikasta. Luontevimmaksi suomennokseksi sille useammiten annetaan termi hetki ennen kuolemaa. Vaikka käsitteen syntyhistoriasta liikkuu monenlaisia tarinoita, useimmat akateemisesti relevantit lähteet antavat sille suhteellisen yksimielisen selityksen: näiden mukaan pumpati oli alun perin se joistakin sekunneista joihinkin minuutteihin kestävä ajanjakso, jonka gladiaattori tiesi viimeisekseen tässä elämässä tuijottaessaan leijonaa silmiin kuolemankehässä.

Nykysuomessa Pump - Bodylla tai ilman - on siis ryhmäliikuntatunti, joka on, öh, vähän niin kuin airopiggiä levytankopainoilla höystettynä.

Minulla on jonkinmoinen hämärä (Body)Pump-menneisyys, joten aavistuksen tiesin, mitä odottaa. Tunnin alussa ohjaaja kuitenkin yllättäen kysyi, oliko salissa sellaisia, jotka ovat ihan ensimmäisellä Pump-tunnillaan. Hämmennyin ja suoritin päässäni pikaisia laskutoimituksia "Ööööh. Siis BodyPumpissahan olen käynyt. Mutta en pelkässä Pumpissa. Toisaalta hän varmasti vain katsoo minua säälivästi, jos tämänrunkoisena väitän, etten suinkaan ole ensimmäistä kertaa. Ja sitten hän tunnin edetessä ajattelee, että huonostipa osaa, jos on ennenkin ollut tämmöisissä touhuissa. Sitä paitsi viimeisimmästä BodyPump-kerrastanikin on varmasti jo kuutisen vuotta aikaa. Ja en kuitenkaan yliopistoliikunnalla ole koskaan ollut..." Kesken ajatusteni poukkoilun olin kuitenkin jo kaiken varalta nostanut käteni puoliväliin viittauksen merkiksi, johon ohjaaja hymyillen nyökkäsi "No niin minä vähän arvelinkin" -ilme naamallaan. Koko tunnin tämä pirteänreipas ohjaajamme pitikin minusta hyvää huolta ja kovasti kannusti nähdessään pumpatini olevan jo aivan nurkan takana odottelemassa.

Luulen nimittäin, että ohjaaja tosiaan pelkäsi minun heittävän henkeni niille sijoilleen. Minulla oli oikeasti todella mukava ja tehokas treeni, sain riehuttua oman mittapuuni mukaan oikeinkin kiitettävästi ja tunnin jälkeen oli todella tyytyväisen väsynyt olo. Mutta kun on varustettu näinkin luontevan hehkeällä, lähes koko naaman levyisellä, jotakuinkin itsekseen syttyvällä hymyllä (kts. aikaisempien postausten omakuvat), sellainen tietynlainen into ja hyvä olo ei oikein pääse välttämättä välittymään ohjaajalle asti. Jos kokisin säteilevältä näyttämisen olevan minulle luontaista, harrastaisin kilpatanssia. Mutta koska en koe, ja toisaalta mentaliteettinikin hyvin sointuu kasvojeni ilmeeseen ('Tänne mitään nauttimaan ole tultu. Raivon kautta, Virpiseni, raivon kautta!'), koen edelleenkin Pumpin olevan minulle erittäin soveltuvaa reeniä, ja ensi viikolla kuulkaas uudestaan! (Seurakin on tervetullutta, vinkvink, arvon opiskelijakamraatit!)

Kuvatodisteita minulla ei tällä kertaa ole esittää, koska olin niiiiin sairaan nopee, että kamera ei kertakaikkiaan ehtinyt tarkentaa. Eiku hetkinen, eihän mulla ollu kamera ees mukana.

Testitulokset

Kokonaisarvosana: 9+

Kiitimme: Soutuliikkeissä tielle tulevaa vatsamakkaraa; liikerata jäi selvästi pienemmäksi kuin monella, monella muulla kanssaliikkujalla ja oli näin ollen huomattavan kevyt tehdä.

Moitimme: Mustelmia vatsamakkarassa.

Ps. Ei oo näkyny tunnuksia sinne virtuaalipainonhallintaryhmään, vaikka tännään piti käynnistyä. Ne varmaan näki mut pumpissa ja totes, et hän ei kyllä mitään ryhmiä tartte! Kun lukis tarkemmin noi kaikki viestit ni osais toimia oikein... eli itsehän olin jättänyt jotain olennaista tekemättä, jonka vuoksi en sitten saanut sovellusta käyttööni. Ja tuskinpa siellä ketään on viikonloppuna asiaa enää hoitamassa. Joten josko sitten vaikka maanantaina pääsis honmansyrjään kiinni.

Pieniä askeleita ihmiskunnalle, suuria harppauksia persjalkaisille

Tänään on ollut suurten muutosten päivä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa ei puhuta isoista asioista, mutta henkilökohtainen universumini onkin sitten laitettu uuteen kuosiin lattiasta kattoon! Nimittäin ruokaostoksia verkkaisesti aamulla rauhassa lähes tyhjässä kaupassa tehdessäni tulin ratkaisseeksi ihan useammankin maailmanluokan ongelman.

Aloitetaan välipala-gatesta.

Pitäisi vaan suosiolla uskoa, että jotain pientä naposteltavaa on hyvä kuljettaa mukana, ainakin niin kauan, että oppii pärjäämään tyystin ilman naposteluja. Silloin joskus aiemmin osasin syödä pähkinöitä ihan nälänsiirtotarkoituksessa, mutta nyttemmin taas en ole vaivautunut kuljettelemaan pähkinöisiä mukanani. Ja kun se nälkä sitten kuitenkin minut jostain aina yllättää, niin kylmätiskistä melko usein on saattanut tulla valittua jotain muuta kuin pähkinää. Vähän kun vielä ripsautan suolaa joukkoon ja hölskyttelen heidät suloisesti sekaisin, niin jo vot.

Toinen, ehkä vielä mittavampi ratkaistu ongelma liittyy suuruudenhulluuteeni ja yritykseen varautua kaikkeen.

Niin. Pyysin nimittäin vuosi sitten joululahjaksi itselleni pientä termosta, että voin kuljettaa omia juomia yliopistolla mukanani. Termosmuki minulta jo löytyi, mutta sehän ei tarpeeksi kauaa pitänyt kahvia lämpimänä. Noh, totesin, että se pienin markkinoilla oleva, 0,35 l on liian pieni termarikseni. Niinpä olin jo luullut valinneeni 0,5 l vetoisen yksilön. Sitten kuitenkin aloin pohtia, että entä jos... jos päivä sattuukin venymään, tai vaikkapa ydinsota syttymään ja joudun evakkoon pommisuojaan enkä pääse keittämään kahvia tai teetä moneen päivään, niin kun minulla on edes hiukan isompi termari mukanani, niin jo saan edes sen yhden ylimääräisen kupposellisen nautiskeltua. Idea tuntui silloin loistavalta, sillä eihän nyt 0,7 litrainen (vai olikos se peräti litran vetoinen? huu nous.) kovin paljon puolilitraista isompi ole. (Ahti, kuvassa vasemmalla.) Eihän se paljoa toki olekaan, mutta juuri sen verran, että varsinkin täytenäisenä painaa ihan kiitettävästi, ja onpa ympärysmitaltaankin sellainen, ettei sitä kyllä mukaan ole tullut otettua kuin ihan pariin kertaan. Ja on muuten illalla ollut vielä se yksi kylmä kupillinen pohjalla oikein kotiinviemisiksin... Joten tänään valitsin sitten reissullani kevyimmän ja ympärysmitaltaan repun sivutaskuun sopivamman puolilitraisen elämänkumppanin mukaani.

Termarin tuoteselosteessa lukee, että Retki-tuotteet on erityisesti kehitetty liikkuvalle ihmiselle. Onneksi eivät kassalla sitä huomanneet, vaan suostuivat myymään termarin minulle mutinoitta! Huomenna hän pääsee jo ihan testiin saakka. Ajattelin keittää jotain mukavaa maustettua mustaa teetä mukaani, ettei tarvitse puolta omaisuutta hukata kuppiloihin.

Ja nyt päästään kuulkaa oikein Vitnessiin kiinni. Tai ainakin sen teoriaan. Tämä kolmas juttu onkin sellainen, että olen suunnitellut sitä vuodesta 2007 asti. Jo hamasta fuksiudustani saakka olen joka vuosi tämän aikonut toteuttaa. Ja nyt viimein tänään investoin korkeakoululiikunnan (ent. yliopistoliikunta) tarraan!

Mikäli olen opiskelijatovereiden puheet tulkinnut oikein, tämä tarra oikeuttaa sisäänpääsyyn kaikille kuntosaleille, mitä koko Keski-Suomesta löytyy, rajattomat Personal Rainerin palvelut, henkilökohtaisen pukuhuoneen Hall of Lamelle, oikeuden etuilla kaikkia nuorempia opiskelijoita (eli k a i k k i a) ruokajonoissa... Plus että ainakin maksuttoman pääsyn kahdelle yliopiston (maksulliselle) kuntosalille, huikean määrän ryhmäliikuntatunteja, palloiluvuoroja ja niin etelleen. Että nyt ei sit enää tartte miettiä, että alottasko jonkun uuden harrastuksen, vaan voin hankkiutua ihan tutulla ja turvallisella Seminaarinmäellä tervehenkisten harrastusten pariin ihan näine hyvineni.

Huomatkaa erityisesti sädehtivä hymyni! Näin se vaan liikunta ja sen suunnitteleminen heti vaikuttaa hyvinvointiin. Kuten kuvasta näkyy, niin kyllä ei natseinkaan nihilisti saa pidettyä naamaa peruslukemilla, kun lukemattomien lukuvuositarrojen vieressä on vihdoin ja viimein tämä mystinen liikuntatarra.

Lopuksi vielä pientä tuotetestausta! Mikä toki sekin oli pieni, mutta merkittävä löytö henkilökohtaisella välipalasarallani. Pohdiskelin nimittäin siinä aivan liian nälkäisenä ostoksia tehdessäni, että jotain välipalaa olisi saatava. Olin kuitenkin juuri juhlallisesti luvannut kartella vehnää vielä entistä tiuhemminkin, joten patonki oli jätettävä hyllyyn. Niinpä silmiini sattui aivan puolivahingossa, siinä kahvikermoja ostoskärryyn lappaessani tällainen purtelo.

En tiedä, onko tästä Laitilan kanatarhtan (varmaan heti se seuraava rakennus siinä virvoitusjuomatehtaan vieressä?) proteiinismoothiesta pyörinyt jossain isotkin mainokset (televisiota kun en omista ja netti-tvkin on hyvin vaihtelevalla käytöllä), mutta minulle tuttavuus oli aivan uusi! Suhtaudun tuotteeseen hiukkasen skeptisesti, ja suunnittelin mitä värikkäimpiä sanankäänteitä kuvaamaan, että kuinka sitä ihmisraukoille näläntunteeseen kaikkea sotkua myydäänkään. Mutta hyvänen aika, tuotehan oli varsin kelvollinen! Maku oli hiukan hapan, muttei liian. Ja erityisesti mukavan pehmeän vaniljainenkin olematta lainkaan öklömakea. Äkkimakeus nimittäin torppaa yleensä kaikki yritykseni juoda proteiini- ja jogurttijuomia. Lisätyn sokerin määrä tosin karkoittaa monesti ihan jo tuoteselostetta tutkiessa, ilman että juoma pääsee mukanani edes kassalle asti. Tässähän lisättyä sokeria ei ole lainkaan, ja makeutusaineenakin on vain steviaa! Se, mikä minut tämän purkin sai ylipäänsä ostamaan, oli se, että lisäaineita oli todella vähän, ja tuoteselosteen kaikki ainekset olivat jokseenkin tunnistettavia.

Jos jostain pitäisi miinusta antaa, niin pakkauskoko. Jos tuotteen kopsaisee tapaani kaupan kylmähyllystä välipalaksi, eikä ole tarkoitusta mennä kotiin toviin, niin yli tätä kyllä jää. Pakkaushan on kahden annoksen, mikä on sinällänsä heti juotavaksi tarkoitettuun tuotteeseen hiukan jännä valinta. Mutta uskon, että tulen kyllä toistekin ostaneeksi moista. Mutta tuu mukkaan just sillon, nii saat puolet itelles!

Ps. Blogissani on vierailtu jo lähes 700 kertaa (omia klikkauksiani niistä ehkä vain noin 500?) – valtaisat kiitokset teille kaikille <3

Hän söi laskiaispullan, ja se oli sangen hyvää

Yleensä kulutan käytännössä vähintään koko virastotyöajan yliopiston kirjaston kahvilassa tietokone edessäni, tyhjä katse silmissäni jonnekin muille näkymättömään kohteeseen kiinteästi tuijottaen. (Jossain toisessa ulottuvuudessa tätä kutsuttaneen gradun tekemiseksi.)

Olin kuitenkin nyt poikkeuksellisesti kokonaisen viikon poissa töiden ja kipeän lapsen vuoksi, joten tämänpäiväinen Seminaarinmäelle saapuminen oli jokseenkin juhlallinen kokemus. Onnellisuuden tunnetta lisäsi se, kun totesin aamulla, että vaikka kello ei ole vielä edes kahdeksaa, on jo valoisaa. Eli tiedäpä vaikka tämä tästä kevääksikin pääsisi muuttumaan!

Päivästä muodostui muutenkin oikein kertakaikkisen mukava. Aamuni aloitin hellävaraisella paluuorientaatiolla yliopiston arkeen nautiskelemalla lautasellisen riisipuuroa. Kotona ennen lähtöä join kaksi kupillista kahvia, mutta aamiaisen laiton jätin tarkoituksella yliopistolle. Päivän agendaksi olin määritellyt kaiken ylimääräisen karsimisen ruokailuista ja niiden väleistä sekä vedenjuonnin tehostaminen. Niinpä pitkin hampain jätin puuron hintaan kuuluneen tuoremehulasillisen ottamatta, ja juoman virkaa toimittamaan kahmaisin kaksi lasillista vettä perinteisen yhden sijaan.

Siinä sitten ehdin tovin tuijotella olematonta kiintopistettä ennen lounaalle siirtymistä. Tänään oli siinä mielessä harvinainen tilanne, että yliopiston ruokalat suorastaan pursusivat toinen toistaan ihanampia lounasvaihtoehtoja. Seurueemme valitsemassa ruokalassa oli vaihtoehtoina lohisalaattia, kasvistäytteisiä paprikoita, jauhelihapizzaa ja kanantissiä. Tovin aikaa kanssani keskusteltuani sain sisimpäni vakuuttumaan broilerin terveellisyydestä (paprikat ois muuten pop, mutta kauhean vähästi oli heissä tänään proteiinia tarjolla), joten sillä mentiin. Peruna-pasta-riisi-linjasta olen myöskin taas pyristelemässä pois, joten annoksesta kuoriutui tämän näköinen:

Oikein oli maittavaa ja erityisesti täyttävää, vaikka naapuripöydistä pizzankappaleet minulle ilveillen yrittivät muuta huudellakin.

Lounaalta taas pisteiden pariin ja kyytipojaksi kupillinen kahvia. Laitoin sinne ainakin viisi kidettä tummaa öh ruokosokeria(?), ihan vaan siksi, kun teki mieli. Ja nyt sellainen tunnustus, että kahvini juon aina kermalla. Siitä kai pitäisi opetella pois. Nykyisin laitan siis pienen tujauksen kahvikermaa (tai joskus vähän isommankin), ja sitten perään tasapainottajaksi kevytmaitoa. Mutta vielä en kykene luopumaan tästä; jos kermakahvi on ainut, mistä vitnessiyteni jää kiinni, niin voi olla, että valmis olen sen hinnan maksamaan. Enkä minä nyt sitä kahvia ihan hirvittävän montaa kupillista päivän aikana sitten kuitenkaan juo.

Tässä välissä puuhastelin taas jotain pientä (ihan vain ettette luule, että elämäni yhtä syömistä olisi pelkästään), ja sitten lähdimme opiskelijaystäväporukan kanssa viettämään pienimuotoista postystävänpäivää. Paikaksi valikoitui minulle ennalta kokematon kahvila, joka osoittautui oikein oivaksi valinnaksi. Olin jo ennalta päättänyt, että voin palkita itseni hienosti alkaneesta laihiksesta aion syödä jotain makeaa. Laskiaispulla oli tältä vuodelta vielä maistelematta, joten annoin itseni ajautua kermaisen pehmeään syleilyyn.

Tälle pullalle pisteet mm. pullan, kerman ja hillon oikeista mittasuhteista, mantelittomuudesta ja vadelmahillosta, joka maistui enemmän aidoille vadelmille kuin hillolle! Juomaksi päädyin taas veteen, koska totesin, että olen viime aikoina tullut myös juoneeksi varsin runsaasti kaloreita (ei mitään promillepitoista, mutta ihan vaan maitoa, virvokkeita ja mehuja), joten nyt sitten mennään vesilinjassa. Mutta pääsipä pullan maut paremmin oikeuksiinsa. Mutta siis jos Jypinkylässä tulee pyörähdettyä, etkä tiedä mistä kahvisi höysteineen hankkisit, niin käypä ihmeessä katsastamassa Miriam'sin kahvila Torikulmasta. Oikein viihtyisä ja kaunis paikka ja vaihtoehtoja kyllä joka makuun tarjolla.

Niiiiin ja sitten iltapäivästä tulikin kuin tilauksesta sähköpostia, joka ilmoitti minun päässeen mukaan virtuaalipainonhallintaryhmään (minne en ensin edes muistanut hakeneeni, mutta sopivaan saumaan tuli kyllä tämä tieto). Vaikka suurimmat haasteeni ovatkin ihan IRL-painon puolella, ei varmaan tuosta virtuaalipainonhallinnanpuolestakaan haittaa ole. Heh heh. No joo, idea on siis sellainen, että meillä on siellä verkossa jonkinlaista vertaistukea tarjolla, mikä on sekin toki hyvä. Mutta suurin mielenkiintoni kohdistuu tässä projektissa kuitenkin ruokailupolitiikan kehittämiseen sellaisen mobiilisovelluksen avulla, jonne kuvataan kaikki päivän aikana syöty tavara. Kuvasatoa arvostelee sitten alan ammattilaisto, joten erittäin hyödyllistä settiä tiedossa!


Tämä oli nyt tällä kertaa tällainen aika ruokapainotteinen postaus. Jospa tässä vielä joskus päästäisiin sinne varsinaiseen vitnessiinkin asti. Jahka kunto riittää, että saan sen kiinni juostua. Kovasti suloista illanjatkoa sinulle sitkeälle, joka tänne asti tulit lukeneeksi rääpöstykseni.


Ps. Oikein mukavaa ja kevyttä on tällaista lätinää kyllä kirjoittaa, mutta tokko tätä minun lisäkseni kukaan lukea jaksaa?

Pps.
Loppukevennyksenä vielä: Sain myös mitä huikeimman ystävänpäiväkortin. Vaikka en murretekstien suuri ystävä olekaan, tämä kyllä kolahti.

Nimittäin jos kulttuurissamme harrastettaisiin kuvaavia liikanimiä, minun top 1000 -listalleni ei taitaisi mahtua esimerkiksi sellaisia määreitä kuin "Aurinkoinen", "Lempeys" tai "Ilon kautta". Onneksi lähimmäisimpäni ovat jo oppineet näitä ominaisuuksiani sietämään siinä määrin, että vielä ainakin heiltä ystävänpäiväkortteja saan <3

Turhauttaa, masentaa, junnaa.

Oon syöny tänään kaks porkkanaa ja silti on nälkä.

Johtuu varmaan siitä, että koko ajan takaraivos vaa tykyttää, ku nii kauheesti masentaa ja turhauttaa, ku paino vaan polkee paikallaan. Mä niin toivoin, et tällä aikaa ois jo edistymistä tapahtunu, mut ei. Mä en ymmärrä mitä mä teen väärin. Ja mä en jaksa tätä ainaista nälkää ja väsymystä.

Eikuhetkine, mähä alotin tän jutun tänä aamuna. Ei sit mitää. Sori. 

Ja oikeasti odottelen munakkaan valmistumista, et siittä se nälkäki johtuu... ku ruoka tuoksuu ja lounas on syömättä. Vaikka mää melko kärsimätön luonne oonki, niin en nyt oikeesti onneks ihan näin kuitenkaan...

Ei vaan, oikeesti mää tulin nyt vielä kirjottaa ku huomasin, että mulla on vielä päässä ajatuksia. Ja mun eka ihana kommentoija sano, että liikaa ei voi postata. Muah. Mitäs ette muut kommentoineet sopivaa päivitystiheyttä!

Mutta niin. Sitä tässä pohdin, että tiijättekö mikä on yks aika iso haaste? Se, kun mää en viihdy keittiössä. Tai siis toki viihdyn, mutta ensisijaisesti valmiin ruokapöydän ääressä, enkä suinkaan hellan kyljessä. Kokkaaminen on ollu mulle aina jotenkin... vastenmielistä. Tai haastavaa. Tai siis että kertakaikkiaan en vaan ole koskaan oppinut pitämään ruoanlaitosta. Usein kuitenkin laitettu ruoka tuppais olemaan paremman makuista kuin pelkät raaka-aineet, ja sillä voisi hyvinkin saavuttaa paremman kylläisyysasteen ja niin edelleen. Tokihan minä ruokaa laittelen, kun vaihtoehtoja ei anneta. Mutta tuskinpa tässäkään projektissa siitä haittaakaan olisi, jos kokkaaminen olisi jo lähtökohtaisesti mielekkäämpää ja itselle luontevampaa touhua.

Ruokahistoriastani, ja hiukan tulevaisuudestakin, että edustanen sellaista löyhähkösti hiilihydraattitietoista tyylisuuntaa. Joskus hurjina nuoruusvuosinani olin vallan intohimoinen vhh-fanaatikko, mutta niin se vaan näemmä ikä tekee tehtävänsä kaikkien tällasten jyrkkyyksien kanssa. Olen kuitenkin sen huomannut, että näissä painonhallinta- ja elämäntapatouhuissa sellainen hiilihydraattitietoisuus on minulle hyvin sopiva juttu. Eli herkutteluhetkiin valitsen mieluummin vaikkapa kermavaahdon marjoilla kuin irtokarkkeja. Ja proteiinin määrän pidän mielummin inasen yläkantissa, samoin kuin rasvan ja vähän sitten hiilihydraattien kustannuksella. Lähtökohtaisesti eniten arvostan kuitenkin ruoan prosessoimattomuutta. Että mitä vähemmällä teollisuudella pärjätään, sen parempi. Yksinkertaistettuna voisi ajatella, että mielummin marjat pakkasesta maustamattomaan jogurttiin kuin mansikkajogurtti kaupan hyllyltä sellaisenaan. Tai mieluummin aito kuohukerma (sen kerran kun sitä katsoo aiheelliseksi käyttää) kuin pitkälle prosessoitu kasvirasvavalmiste vähän vähemmällä rasvamäärällä.

Niin joo, siitäkin vielä halusin sanoa, että jos jonkun mieleen ensimmäisestä otsikoinnistani edes löyhästikään tuli, että armaista armain aviomieheni olisi millään muotoa minua tähän tällaiseen ollut ajamassa, niin haluan sen orastavan käsityksen oikoa heti. Tuo minua vapaaehtoisesti jo yli 15 vuotta katsellut miehenturjake tillottaa (pää sillein vähän kenossa, onnellinen hymy naamallaan) minua edelleenkin niin käsittämättömän vaaleanpunaisten linssien läpi, että hän on edelleen minua minihameisiin ja bikineihin sullomassa, kun oon niiiiin ihana. Mutta sitten kun tällaisista projekteista hänen kanssaan keskustelen, niin hän aidosti kyllä tsemppaamaan ja kirittämään lähtee, ja iloitsee kanssani onnistumisistani. Mutta sen soimaavaa sanaa en hänestä ulos saa, vaikka kuinka kovasti yrittäisin (joojoo, naiset on joskus suuttuessaan aika hämmentäviä tapauksia varmasti hänenkin mielestään). Outo, mutta ihana retale.

Mitäs muuta? Ei kai mitään enää ny tähä väliin.

Mut apua, pitääks jokaisessa postauksessa olla kuva? No käyks tällanen kissakuva? Tääkihä o iha hirveen vitness tää misu!

Ai ei? No sit mää laitan tällasen porkkanan kuvan, et kaikki lukijatki varmasti seuraavan kerran kaupassa käydessään osais ostaa oikeennäkösen hedelmän. Et kyl mä näin sen hymistelevän myyjän ilmeen, kun mä tämmösenä pallerona menin kysyy, et "Hei anteeks, voisiksää neuvoo, et missä täällon porkkanat? Ku mää en oikein tiedä, minkä näkönen kasvi se on, kun en mää oo sellasia ikinä syöny." Et kyl silmist näki, et ois halunnu vastata, et "Siltä se vähä näyttääki, et ei oo porkkanat rouvalle viime aikoina pahemmin maistunu."

Ps. Älä sit liian vakavasti suhtaudu mun lärpätyksiin niinq kaikilta osin. En mää ittekkää niin tee.

Rakas, minusta on tullut pullukka. TAAS!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tajusin, että minusta on taas tullut läski. Pullukka, pallero, muodoton möhkäle. Juu neim it.

Yhtään en tiedä, kuinka se tapahtui. Tai no ehkä vähän saatan tietääkin. Mutta salakavalasti se tuntuu – joka kerta – aika lailla itsekseen tapahtuvan, vähän niin kuin mitään tekemättä.

Muistaakseni kuudennella luokalla kävin ensimmäisen kerran Painonvartijoiden tapaamisissa. Olen siis erittäin tyypillinen jojoilija. Tiivistettynä jojoiluhistoriani voisi ilmaista vaikkapa tähän tapaan: Seiskaluokan loppuun asti olin varsin pyöreä. Sitten kesällä ennen kahdeksannen luokan alkua laihduin oikeasti täysin huomaamattani normaalipainoiseksi. Hoikempaa aikaa silloin kesti ensimmäiseen raskauteen asti, eli kolmisen vuotta. Kaksi poikaa syntyi varsin pienellä ikäerolla, kummassakin raskaudessa kerrytin oikeinkin kunnioitettavat määrät kiloja. Hoitovapaan loputtua pääsin kuitenkin taas ihan mukavaan kuntoon. Taas varmaan sellainen kolmisen vuotta tätä riemua kesti, kun iltatähtemme ilmoitti tulostaan. Taas hyvä määrä kiloja (ja tietysti en kuulu niihin, joilta raskauskilot sulaisivat ihan vain siinä vauvaa katsellessa) raskauden jäljiltä. Pääsin kuitenkin taas normaalipainoon suhteellisen aktiivisen juoksuharrastuksen myötä ihan siinä hoitovapaalla.

Siitä eteenpäin en olekaan ihan varma, että mitä tapahtui. Kun palasin opintojen ja töiden pariin, juoksentelut jäivät vähemmälle. Sitten ne mitä ilmeisemmin loppuivat kokonaan, tiesivät lenkkarini kertoa. Ehdin huomata, kun kutosella alkava paino muuttui seitsemällä alkavaksi. Silloin ajattelin, että no tämä on ihan hyvä näin – vähän yli 70 kg onkin minulle se ominaisin paino. Taisin noteerata myös, kun 75 kg ylittyi. "Nooo, painoindeksin mukaan kyseessä on vain lievä ylipaino. Ehkä tämä on minulle se omin paino." Vaatteisiin vielä mahtui, liikkua jaksoi ihan mukavasti, olokin oli ihan mainio.

Epäilemättä jossain vaiheessa lukemat siirtyivät kahdeksankymmenen paremmalle puolelle. Tai käsittääkseni niin kai on jossain vaiheessa ollut pakko käydä, koska tänä aamuna totesin, että painoa on yli yhdeksänkymmentä kiloa. Tarkalleen ottaen 90,2 kg. Se on kuulkaas aika paljon, kun pituuteni on jo vuosia ollut tuossa 166 cm kieppeillä.

"Merkittävä ylipaino". Hämmentävä termi. Hyvin sitä ihminen itseään huijjaa, kun peilistä katselee aina vain se pikkuisen pyöreä. Sitähän minä, lapsesta asti. Hoikimmillaankin.

Kun on koulukiusatun taustalla siunattu, niin paljon se vaatii, että ääneen tulee toiselle (ja vaikka kolmannellekin, jos joku muukin on tänne asti minun ja sinun lisäksesi jaksanut lukea) kerrottua oma painonsa. Tulin kuitenkin tulokseen, että taitavatpahan tuota ihmiset nähdä ihan ilman tarkkaa lukemaakin, että kyllä rouva on ruoka-aikaan enemmän kotona viihtynyt kuin punttisalilla.

Tämä kaikki kuitenkin siis ihan kaikella rakkaudella, ilman itseinhon häivääkään. Viihdyn kuitenkin muuten itseni kanssa oikein hyvin nykyään, ja monen moni muu asia elämässäni on oikein ihanasti. Niin ehkäpä silläkin alkaa nyt tuntua, että mukava olisi ulkoinen minäni saattaa sopuisampaan sointuun sisäisen kanssa. Lisäksi ajattelin, että kokeilenpa nyt tällaista puolijulkista itseni pakottamista. Eli jos näet minut yliopiston kirjastolla järsimässä pullaa, niin luo suuntaani niiiin paha katse, että alan punnertaa välittömästi.

Mutta se menneisyydestä. Nykyisyydestä sen verran, että analyysini on edennyt niin pitkälle, että epäilisin tämänhetkisen tilanteeni johtuvan pääasiassa kahdesta erillisestä, mutta toisiinsa hyvin kiinteästi kytkeytyvästä tekijästä. Tiedän näiden tulevan monelle yllätyksenä, joten kertaan ne vielä: r a v i n t o ja l i i k u n t a. Jos oikein pitkälle pohdinnoissani menen, niin kuvio voisi olla jotain sensuuntaista, että syön joko 1)liikaa, 2)vääränlaista ravintoa tai 3)liikaa ja vääränlaista ravintoa!

Vitness-blogissa kuuluu varmasti julkaista kuvia, joten tästäpä siis teille ensimmäinen, vähän kuin lähtötason todentajaksikin.



Ihan tuore otos männäviikonlopulta. Olen tässä siis – kuten kuvasta näkyy – mitä hilpeimmän harrastuksen parissa. Se voi myös olla tämänhetkisistä harrastuksistani hyvinkin fyysistä aktiivisuutta eniten vaativa: joutuuhan kissanäyttelyyn mennessään kantamaan tavaraa autolta näyttelypaikalle vaikka kuinka paljon. Lähes koko päivä menee seisoskellessa näyttelyhäkin vieressä ja paljon tulee käveltyä, kun näyttelyhäkiltä täytyy aina kävellä tuomarinpöydän luokse katsomaan, milloin oman kissan arvostelun aika on.

Mitään tarkkoja lupauksia en kuitenkaan tässä vaiheessa aio tehdä. Toki kilojakin on pakko saada pois, mutta – kliseisistä kliseisimmin – tärkeämpänä pidän sitä, että jaksaisin oikeasti liikkua paremmin. Siinä mielessä olen onnekas, että tiedän ja muistan pitäväni liikkumisesta ja liikunnasta. Ja jo tiedän, mitkä ovat minulle mielekkäimmät lajitkin. Enää tarvitsisi saada sellainen moodi päälle, että kalenteriinsa raivaisi tilaa näillekin sessioille.

Kaikeksi onneksi lihasmuistini on hyvä. Lämmöllä ja hyvillä mielin pohkeet ja pakarat muistelevat sitä aikaa, kun olivat puolimaratonkunnossa. Muistavat oikein hyvin, ja kaipaavat sinne aikoihin takaisin. Vatsani muisti onkin sitten paljon huonompi. Jo hyvin pian syömisen jälkeen se alkaa narista, että kun mitään täytettä ei koskaan saa. Huonomuistisuus ylettyy myös käsiin – vasen käsi ei montaakaan minuutta muista, mitä oikea käsi juuri äskettäin työnsi suusta sisään.

Ravinnon suhteen siis myöskin mennään aluksi melkoisella rakettitieteellä: opettelen taas juomaan vettä enemmän, terveellistämään välipalani, jättämään herkut minimiin ja pitämään annoskokoni kohtuullisena.

(Ai kauheeta, ei yhtään sovi mulle tällanen päiväkirjatyyppinen tajunnanvirtavuodatus. Täähän paisuu ko pullataikina. Tai minä. Aaaahhahahaaa.)

Mutta siis sen pidemmittä puheitta: Kiva, jos jaksoit tänne asti vuodatukseni lukea. Vielä mukavempaa on, jos ryhdyt rinnallakulkijaksi, ja käyt silloin tällöin morjenstamassa.

Jos haluat, niin kommentoi toki myös, 1) mikä olisi mielestäsi sopiva päivitystiheys, ja 2) mistä asioista erityisesti haluaisit lukea.